Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja — siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."
Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."
Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti kuuntelevan tarkasti.
"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat —"
Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa vieraaseen.
"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman onnea mukanaan —"
Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.
"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni — ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta syypää olen."
Kristian Kristiansson katsahti häneen.
"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."