"Teidän vikanne?"
"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena, mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä, ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa — enkä pelastanut häntä."
Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:
"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee, että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi —"
Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti urheasti.
"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo menneet — poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä — ja jos voisin tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin —"
Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti, "olin lujasti päättänyt ostaa tilan — minulla oli siihen haluuni erikoinen syy — mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen maksamiseen."
Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "Teettekö sen, hyvä herra?" hän äännähti.
"Teen, yhdellä ehdolla."
"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."