"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."
"Oih!"
"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen lähteä."
Valo oli kuoleutunut Annan silmistä — hänen päänsä oli riipuksissa.
"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.
Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."
"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.
"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"
"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen. Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti, ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa. Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu, sillä —"
Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.
"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä, mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli, ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä viihdyttelemään. Äiti ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala häntä siunatkoon, sen tehnyt!"