Ja sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja sanoi: "Mitä maatilaan tulee — jos on kysymyksessä sen tai minun menettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo — tiedän sen ihan varmasti — 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja tila — tila menköön!'"
"Ja niin sanonkin, rakkaani", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä, ja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli kietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin he olisivat voittaneet suuren kiusauksen — kuin olisi jokin musta varjo poistunut heille eroa tuottamasta — sillä he riippuivat toisissaan ja itkivät kuin lapset.
Kristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta onnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten voivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa, kääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.
V.
Hän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät hänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt oikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen osakseen tullut, ja hän itki katkerasti. "Lapseni! Rakas, rakas lapseni!" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän hellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin tyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.
Mutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi raju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa heikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää häneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä viedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen tarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: "hän on minun", niin ruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.
Sitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä osoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla, kuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin mahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa viemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa rakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää lähtisi oikeutensa kovistamisesta?
Hän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa temmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen haalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti sen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja saanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti sen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin hän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa Thoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä värähdyttelevässä riemussa: "Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Thoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo kummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän aatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto itse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: "Minä olen isäsi; sinä olet tyttäreni", ja Elin tulisi hänen luoksensa — hän ei voisi olla tulematta — sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään meistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme viehättää veri, joka meidät synnytti!