"Voi sentään! Voi sentään!" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan. Ja sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla ylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:
"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu lähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin, ett'en voi — minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja miks'en siis minäkin?"
"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin", huokasi
Anna.
"Älä sano niin, mummo."
"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on julma —"
"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet yhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen lähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen — varmastikin tekee."
Annan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen, mutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran. "Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän menettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet herran kanssa?"
Silloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi kirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien vaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän sanoi: "Tahdotko minua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?"
Kumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen — Annan pyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa liikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi — ja silloin kohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä loistivat kuin aurinko.
"Tiedän, miten asia on", hän vastasi itse. "Te vaan ajattelette minua."