"Ajatteles, Elin!" virkkoi Anna. "Rakastat soitantoa — siinä tulet isä parkaasi — ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!"
"Se olisi kaunista!" äännähti Elin.
Hän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään keveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa säikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.
"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta — en voi, en saa."
"Elin!"
"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani, kun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä Magnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois? Olin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja aion sanani pitääkin."
"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää, että tämä herra tulisi — ja vielä tällaisena aikana —"
"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän herran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun tulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä? Ja pitäisikö setä Magnus?"
"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä saisit menestystä ja onnea."
"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.
Enkä olisi lainkaan hyvilläni — olisin kovin onneton."