"Setä!" huudahti tyttö.
"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."
"Mutta, setä!"
"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki. Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen, mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää päivää."
Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:
"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi, lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."
Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan järisyttivät:
"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian Kristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit haluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson."
Tytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui hetkiseksi.
"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman elämäni tarina, mutta — olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun tuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi tulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä konsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin ja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja minne menenkään, tulet sinä myös."