"Mistä ystävästä?"
"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."
Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän virkkoi heikosti.
"No —!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua, oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä tiedä, kuka hän on?"
Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?
"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi poikkesi tänne."
Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."
"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään sinua —"
"Näkemään minua!" toisti Anna.
"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä! Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana tänne saapunut?"