Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista, ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:
"Kyllä, eräs matkustaja saapui tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo varhain aamulla pois."
Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka oli palannut Jumalan kasvojen edestä.
"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."
"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen vanhalle äidilleen."
Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti vielä tullut?"
"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä hetkenä.
"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."
"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."
"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.