Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.
Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja nöyrtyneenä miehenä.
Jokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei vilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan ("olimme kaikki harhaan käyneet kuin lampaat"), ilmoittaessa tekstinsä ("tänä päivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa"), saarnatessa yksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä ristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman kilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua ("Yön voi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo") ja seurakunnan yhtyessä loppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa kohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus istui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.
Siinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten pääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen sitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli sitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan äskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston sielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.
Se oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan sotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja sitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan äänen, joka tuntui sanovan: "Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa Minulle maasta!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon kädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä Annan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta Magnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan kotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa lumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa ajeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat ryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka marssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret täynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki majataloon kahville.
Oli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon ryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän oli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä käristämään.
Päivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli tervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään maljan.
"Jokaisella lumisateella on loppunsa", hän sanoi, "ja olen onnellinen ilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan pimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on nyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa sadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille pöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa, ja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä saavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään tällä vanhalla saarella ennen kohdannut.
"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan — Annan kauan kadoksissa olleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle — Oskar Stephenssonille."