Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin huulillaan kuin äänellään.
"No, Oskar — poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli hyvä pohja!"
Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna — riemuna siitä, että hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään ja häntä halutti laskeutua polvilleen.
"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.
"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen ollut hänessä herättänyt.
Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista — vanha ja nuori — hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.
"Äiti — Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.
"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.
Ja siinä se oli tosiaan.
* * * * *