"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.
"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"
Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.
Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut ikuisesti sinun."
Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"
Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili, kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen; kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.
"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan ja juoksi se kädessään perille asti.
Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen! Anna tänne!"
"Tuossa", virkahti Magnus.
Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.