"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen istumaan.
Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä puhutaankin kasvatuksesta — kukaan koko maailmassa ei olisi voinut esittää asiaa paremmin! Armahin!"
Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille, luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen kenenkään muun olevan saapuvilla.
Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.
"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit huomenna tehdä. Luulet voivasi tehdä sen?"
"Luulen kyllä", vastasi Magnus.
"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten paljon hyvänsä —"
"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua itseäni mainittu!"
"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan — eikä Thorakaan — ei koskaan!"
"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen velvollinen — nimittäin vaitioloon!"