"Suu kiinni, Anna! Oskar, vaiti, olet tehnyt riittämään asti yhden päivän osalle! Magnus Stephensson, johtajan talon jättäessäsi sinä lähdet Thingvelliriin, siellä pysyäksesi, ja kiitä kohtaloasi, kun sinun sallitaan lopun ikääsi ansaita otsasi hiessä leipäsi."
"Sopimus on valmis, nimikirjoituksia vailla", julisti lakimies, ja silloin jokainen, paitsi yksi, kääntyi jälleen pöytään päin ja hilpeät äänet haastelivat rattoisasti. Kun morsiuspari ja todistajat olivat piirtäneet nimensä, vaihdettiin sormukset, ja kuului pientä leikinlaskua ja onnellista naurua.
"Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin", lausui piispa. "Jääköön tuo vakuudeksi välillenne, kunnes tulette luokseni, ollaksenne mies ja vaimo."
"Illallinen on valmis", huusi täti Margret vetäen syrjään sisemmän huoneen uutimet, ja nähdessään sitten lattialla valokuvan hän kysyi: "Mutta kuka on tallannut Helga paran muotokuvaa?"
"Oskar", vastasi Thora. "Hänellä oli noustessaan se kädessään."
Seurueen istuutuessa illallispöytään huomattiin tuoleja olevan yksi liikaa, ja sen työnsi kuvernööri kärsimättömällä liikkeellä syrjään. Magnus oli poissa — kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään.
XII.
Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä, vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän valossa.
Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia — pikku rahaerä, pari kolme vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita, muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus" (koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän oli monia siunattuja iltoja hauskutellut — ne hetket nyt tuntuivat kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi ponia, maatilalle muuttaakseen — satula- ja kuormahevosen — ja koko omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti pullon pois.
Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli — milloin yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua, milloin hilpeitä naurun purskahduksia — ja hänen sydämensä kävi kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.