"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan? Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo — sulosuuta, jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"
Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.
Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan — ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.
Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi. Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta — varjele Jumala!
Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi, hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.
Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.
Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.
Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa. Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja muiden mukana Thoran.
Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.
Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.