Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut, mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi sisartaan soittamaan jotakin pianolla — hän oli aamiaisen jälkeen soittanut ja hyvin kauniistikin.
Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja ilmaisi suosiotaan meluavasti.
"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."
"Niin tuleekin — Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.
"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."
"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori, "et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"
"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."
"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois — muuan meidänkin ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"
"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti johtaja:
"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani heitin lapsellisuudet pois."