"Niin."
Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta, kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei osapuilleenkaan tuntenut — Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa, Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.
"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.
"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.
Hämärän tullen palasi johtaja kotiin — hän ei ollut hiuskarvankaan vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin suuruuksia — piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.
"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."
"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin", huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä äänenpainolla vastasi hiljaa:
"En sitten ihmettele, veikkoni — en yhtään ihmettele!"
"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee edelle sinusta, pienokainen."
"Niin todellakin!" vastasi Thora.