"Niin hän toden totta tekeekin — mainiosti oikein!" vakuutti täti
Margret.
Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun yrittää tuollaisen soiton jäljestä."
Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät yhteen!"
"Niin kylläkin!" sanoi Thora.
"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.
"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."
Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää — miltei kuin olisi Helga yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.
"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi Thora kyyneliin, paeten huoneesta.
"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.
Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.