Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella. Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee, jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.
Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli tyhjyyden tunne.
Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva puolisokseni.
Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.
Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut kaiken elinaikamme!
Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä, hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.
Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja — hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja lihan iloja ja kuumeväristyksiä — sillä niistä en tietänyt mitään. Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt. Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan ollut virkkanut mitään siitä.
Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta. Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.