Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen, selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.
En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi, ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli ollut hänen kanssaan.
Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.
Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni, asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.
Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.
Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.
Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään (kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle huudahtaen:
"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi, vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja kustannusten palkaksi!"