Ne olivat entistä uhkaavammat — vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.
Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. —
"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.
Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.
Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.
Mieheni kirosi.
Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:
"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.
Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."
Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.
"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.