Hänen silmänsä leimusivat. En uskaltanut häneen katsoa.
"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"
"Mutta eikö avioliitto eroa kaikista muista?" kysyin.
Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.
"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut — sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"
Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.
"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"
Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.
"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyin.
Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella: