Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.
Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.
Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."
Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.
En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.
— Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."
Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.
Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.
Päivä sarasti jo silloin. Kello oli neljä.
Kuudeskymmeneskahdeksas luku.