Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.
Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.
"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.
Kello oli nyt puoli yhdeksän — hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin — ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.
Jäähyväisemme oli ehkä elämäni ihanin hetki.
Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.
Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.
Sitten hän molemmin käsin tarttui oikeaan käteeni sanoen:
"Meidän välillämme on nyt olemassa side, joka ei milloinkaan voi katketa."
"Ei milloinkaan", vastasin.