"Minä olin pakahtua nauruun", sanoi joku naisista.
"Niin minäkin", vakuuttivat kaikki.
Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.
Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:
"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."
"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."
Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.
Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.
Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.
Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.