Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.
Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.
Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:
"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."
"Se ei ole totta, se ei ole totta", huudahdin.
Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita — että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.
"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."
Kauhistuneena iskin kiinni Mildrediin.
"Oi, Mildred, pelasta minut, pelasta minut", huusin tuskani kiivaudessa.
"Mutta mitenkä? Mitenkä?" kysyi hän.