"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä lapselle on parasta päästä pois kotoa — ehkäpä niin on Jumalan siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella olevan pahaa mielessä…"
"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.
"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa ainakin."
Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:
"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla saarellamme?"
"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista", sanoi isä Dan.
"Sitten… sitten… sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan", sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa, taikka vain kerran viikossa — en minä pyydä kohtuuttomia."
"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani, niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat, siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."
Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään voittoa hyväkseen.
"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle. Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia! Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."