Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.
Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli hyvin. Ja ääni — tuo sama, rakastettu ääni — puhui jälleen:
"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"
Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi minua sylissään portaita ylös.
NELJÄS OSA
NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA
PELASTUNUT.
Sadaskuudes luku.
Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.
Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä… Minä vien hänet maalle… hän on paraneva… Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut… Mutta hänen silmänsä… ettekö näe hänen silmiänsä… Päästäkää minut menemään."