"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi ollutkaan muualla."
Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:
"Poika viipyy, äiti — mikä hänellä lieneekään?"
Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut, kullanhohtava voi ja tuoreet munat — kaikki oli yksinkertaista, maukasta ja runsasta.
Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua toteltiin — minua, minua, minua!
Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään, jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.
Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli saapunut hänen hukkumisestaan.
Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö hän olisi sitä tiennyt — hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?
Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä", hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että hänen poikansa oli tallella.
Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti kuin huuto peräkannelta: