"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.
Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata Lontooseen, huusi Christian Ann:
"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut — himoitsevat ja aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa tarvitsee?"
Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:
"Kukapa tietää? Ehkäpä kuningas tarvitsee häntä, vaimo."
"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika, olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"
"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."
"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"
Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi milloinkaan ollut kipua ja huolta.
Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista — synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.