Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin, tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.
"Mutta, siunatkoon, se ei suuria merkitse, vai mitä?" sanoi Christian
Ann.
Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin hiukan uutisia miehestänikin — että hän haki avioeroa ja että saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.
Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään) tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan — hän oli entistä hiukan vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".
Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle ("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa helvettiin.
"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie oli lähtenyt… en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."
Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen uudestisyntyminen.
Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että kykenin kävelyretkille Martinin seurassa — pitkin lehväisiä kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta", tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.
Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.
Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni takaisin.