"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä, mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja palatessani tuon hänet mukanani kotiin."
Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä olemassa muuan levottomuuden aihe — Christian Ann. En ollut edes varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.
Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa, auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.
Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon silmiä, sanoi hän:
"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"
Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen vieraan tuloa — leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.
Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja "odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.
Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:
"Jonkun silmät, niinkö? Kyllä, kyllä! Aika vierii!"
Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat nauraa.