Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin: "Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.
Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään, näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja puurokauhan tuleen pihtien asemesta.
Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.
Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.
Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui merkillinen seikka.
Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin, hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.
Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen taivaaseen.
"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä — hänen silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat kuin sateen huuhtomat.
Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin ylistyksissäni.
"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?" huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."