Matkalla emme puhuneet liikoja — minun tuli säästää voimani parempaan tarkoitukseen — ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.
Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka arvelin Alman äidiksi.
Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät tienneet, milloin hän oli palaava.
"Odotan häntä", sanoin, ja tunkeusin halliin vanhan Tommyn seuraamana.
Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen, että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli avoinna.
Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain muotokuvia — ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.
Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta. Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että äänekkäitä — lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut taloon.
Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata ruoskaa hansikoiduissa käsissään.
Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin istumaan pöydän päähän.
"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."