"Niinpä luulen", vastasin.
"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."
Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se seikka — ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta naurettavilta aaseilta".
M. C.
Sadasyhdeksäs luku.
Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.
Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman), ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen, karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.
Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani) täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta (Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa — tai ehkäpä vain tuo taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut uskomaan niin olevan.
Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen tunteesta, jonka asemani tuotti.
Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani, ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.