Se tulikin viimein — minulle hämmästyttävän äkkiarvaamatta.
Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi avonaisen oven kynnykselle.
Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä sattumalta.
Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka sattui silmiini, oli —
"Avioero-anomus hyväksytty saarellamme."
Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista, joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se oli suostunut mieheni anomukseen.
Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat viimeinkin päättyneet.
Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi tunne — häpeän ja nöyryytyksen — ei itseni tähden (sillä mitä minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.
Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni (kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.
Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani, kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni suudelmillaan — jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani asumaan hänen äitinsä kotiin.