"Mikä uutinen! Mikä uutinen!" hän huusi. "Me olemme vapaat, vapaat, vapaat!"
Nähdessään sanomalehden jalkaini juuressa, sanoi hän:
"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta — koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt. Tietysti se on inhottavaa — kerrassaan inhottavaa — että tuo kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen, mitä toivoimme — jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut… nyt saatamme koska tahansa mennä naimisiin."
Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:
"Mutta luuletko tosiaankin, että… että meistä nyt voi tulla mies ja vaimo?"
"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."
"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"
"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna — enkä ainakaan huolen aiheena, Martin."
"Ja niin oletkin. Kuinkas muuten?"
"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään), "eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua… ottaen huomioon nykyisen asemani… maailman silmissä, tarkoitan?"