Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille, ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.
"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme. Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."
Tämä voitti minut — vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.
Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä minulla oli oikeus siihen.
Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.
Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni, sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut ainakin oktaavin korkeammalle.
Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.
Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni — riistetty tyttöyteni — leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.
Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista, tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.
Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi, joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.