Sadaskahdestoista luku.
Hän saapui seuraavana iltapäivänä — rakas arvoisa äitini kalpeine, henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.
Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen, eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.
Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja tuli joka päivä minua hoitamaan.
Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan, paljonko hän niistä tiesi.
Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.
Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle kirjoittaa.
Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin — ei maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme jälkeen.
Hän puheli ylimalkaan vanhasta koulustamme ja vanhoista koulutovereista.
Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle ("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista, jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.