Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani, hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin, sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä hengitin taas armaan Roomani ilmaa.
Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt; ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä ruokoleviä.
Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä olevan kylän ikkunoihin — erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.
Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa Ora pro nobista.
"Laulakaamme se nyt. Eikö niin?" sanoi hän.
Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon, värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:
"Mater purissima
Ora pro nobis.
Mater castissima
Ora pro nobis."
Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen sitä lempeästi hän sanoi:
"Mary, minä jätän sinut huomenna."
"Niin pian?"