Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".
Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin" milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan, että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän "hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut… Mutta sellaisia me naiset olemme, nähkääs!
Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa (tarkoittaen jäisiä ihmisiä).
Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa sanottiin:
"Hss! Kuulkaapas Maryä!"
"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."
Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.
* * * * *
13 p. heinäk. Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en todella voinut.
Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä olevalla räsymatolla, kasvotusten — Martin kutsuen häntä luokseen, Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.