Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin, istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista — kuinka meidän ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa" lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä — niin silloin en hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.
Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun oli siitä lunastus maksettava.
Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle — ennemmin kuolen kuin teen sen.
Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään pitänyt puhua mitään siitä.
Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle — järkyttäisi hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä luopumaan.
Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet — kaikkeen turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.
Voinenko sen tehdä? Voinenko?
* * * * *
15 p. heinäk. Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär! Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.
Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin, sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.