Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme kaikuvan — mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.
* * * * *
22 p. heinäk. Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.
Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni arvonimen vaatimista — Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän (jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni määrätyn perinnön.
Se pelottaa minua — herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?
* * * * *
23 p. heinäk. Oh, Mary O'Neill, mitä kaikkea keksitkään.
Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.
"Voiko hän sen tehdä — kun minä olen… kun me olemme lähteneet?" kysyin.
Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen jonkun tekosyyn nojalla.