Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä kynttilöineen, hän kuiskasi:
"Älä tuskaile tyttösestä. Se asia on jo selvitetty luullakseni."
Mitähän hän lienee tehnyt, mitähän?
Martin Conradin memorandum.
Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja toimia sitä mukaa.
Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja, olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.
Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä vanhaan majaan kahdesta syystä — ensinnäkin luulotellakseen oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli jättävä jälkeensä — se on puolet Ellania.
Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen, oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan rämeiköllä olevalle majalle.
Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.
"No niin… kyllä, kyllä… miksi en tulisi?" virkkoi hän.
"Kyllä tulen, tulen niinkin" — ja hän suoristihe miehen tavalla,
joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.