Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale lordin" kotina.
Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa, saimme viimein selvää siitä.
Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä
kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut
naisihminen kynttilä kädessä.
Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.
Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen
porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.
Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme
tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,
koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:
"Kuka se on, Nessy?"
"Isä Dan ja Martin… tarkoitan sir…"
"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet arkihuoneeseen — alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen keittiöön.
Näky, joka meitä kohtasi, oli todella järkyttävä.
Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren, rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä. Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.