Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni minuun.
"Sinä perkele!" huusi hän. "Sinä katala konna! Sinä…"
Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa juureen.
Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet voimattomiksi) sanoen:
"Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies — älkää
ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.
Käykää istumaan."
Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää. Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä hattuansa pyöritellen) lausuen:
"Isä Donovan, tiesittekö, että herra O'Neill on pahasti sairaana?"
"Tiesin, monseignor", vastasi isä Dan.
"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä leikkaus — tiesittekö senkin?"
"Tiesin, monseignor."