Olen kuullut jonkun syvästi huoaten valittavan Ciceron hävinneitä rivejä ja toisten yhtä katkerasti ruikuttavan Aleksandrian kirjaston paloa. Omasta puolestani luulen maailmassa olevan sellaisia liian paljon ja voisin aivan tyynesti katsella Vatikaanin paloa ja tuhkaa, jos vain voisin, kuten moni muukin, toivoa saavani takaisin Salomonin kirjoittamat hävinneet lehdet. En tahtoisi olla vailla Eenokin pilareita, vaikka niillä olisi monta lähempääkin tekijää kuin Josefus ja vaikkei niissä olisi mitään tarunomaista.
Muutamat ihmiset ovat kirjoittaneet enemmän kuin toiset ovat puhuneet. Niinpä Pineda mainitsee useampia kirjoittajia yhdessä ainoassa teoksessa kuin mitä koko maailmassa tarvittaisiin. Kolmesta suuresta Saksassa tehdystä keksinnöstä on kahdella hankaluutensakin, ja kysymyksenalaista on, eivätkö niiden haitat ole suuremmat kuin hyöty ja mukavuus.
Ei ole vain pelkkää minun alakuloista mietiskelyäni, vaan paremmatkin päät ovat toivoneet, että saataisiin aikaan yleinen kokous, ei sovittamaan yhteen uskonnon sovittamattomia erilaisuuksia, vaan kaiken tiedon ja opin avuksi ja hyödyksi palauttamaan sen siihen, missä se alunpitäin oli, nimittäin muutamiin harvoihin ja kunnollisiin teoksiin, ja samalla tuomittaisiin poltettaviksi nuo miljoonat kaikennäköiset kyhäykset, jotka ovat syntyneet vain häiritsemään ja harhaan johtamaan heikompia oppineiden joukossa ja ylläpitämään kirjanpainajien ammattisalaisuuksia.
Minun täytyy ihmetellä, että samarialaiset poikkeuksena kykenivät rajoittamaan uskontonsa viiteen Mooseksen kirjaan. Minua hävettää juutalaisten rabbiinien selitykset Vanhasta testamentista, samoin kuin heidän jyrkkä vastahakoisuutensa Uutta testamenttia kohtaan. Ja todellakin on enemmän kuin ihmeteltävää, kuinka tuo halveksittava ja turmeltunut Jaakobin suku, joka kerran oli niin halukas taipumaan pakanalliseen taikauskoon ja niin helposti tarttui naapuriensa epäjumaliin, nyt niin itsepäisesti ja taipumattomalla uskolla kiintyy omaan oppiinsa ja odottaa mahdottomia ihan kirkon silmäin alla pysyen jäykkänä, niin ettei ole toivoakaan heidän käännyttämisestään. Se on tullut heissä paheeksi, vaikka se olisi hyvä meissä. Sillä se, mikä pahassa asiassa on itsepintaisuutta, on hyvässä asiassa vain lujuutta. Ja tässä kohdassa minun täytyy moittia omia uskolaisiani, sillä ei ole mitään uskoa niin häilyvää, epävakaista, kuin kristittyjen; eikä ketään, joka niin usein muuttaisi mielipiteitään ja siirtyisi, ei vain kristinuskon muihin muotoihin ja lahkoihin, vaan vieläpä aivan luonnottomiin ja tavattomiin juutalaisten ja muhamettilaisten käsityksiin. Niinpä moni saattaa tyytyä siirtymään Vapahtajan nimestä pelkkään profeetan nimeen ja vanhasta uskosta, että hän on tullut, siirtyi uuteen odotukseen, että hän vasta tulee.
Kristuksen lupaus on, että hän kokoaa meidät kaikki yhteen laumaan, mutta miten ja milloin tämä yhdistäminen tapahtuu, on yhtä peitettyä minulta kuin viimeinen päivä. Neljästä uskonnonhaarasta meillä on niukka osa. Tunnustan, että olemme saaneet eräitä lisiä, mutta ne ovat kuitenkin pieniä verrattuina vastustajien saamiin voittoihin. Ja edellisetkin on saatu vain kapinallisten pakanain taholta, joiden jumalattomuus on kielteistä laatua, he kun kieltävät Kristuksen siitä syystä, etteivät koskaan ole hänestä kuulleet. Mutta juutalaisten uskonto on nimenomaan kristinuskon vastaista, ja muhamettilaisuus on kummankin vastustaja. Sillä turkkilaista, ainakin nykyisessä mahtiasemassaan, on aivan toivotonta koettaa käännyttää. Jos se valtakunta hajoaa, saattaisi olla jotakin toivoa, vaikka sekin on hyvin epätodennäköistä.
Juutalaiset ovat uppiniskaisia kaikissa vaiheissaan. Tuhannenviidensadan vuoden vaino on heitä vain vahvistanut erehdyksissään. He ovat jo kärsineet kaikkea, mitä voidaan yrittää heitä vastaan, kärsineet huonon asian vuoksi, kunnes vihamiehensä ovatkin heidät ihan kironneet.
Vainoaminen on epäsuora ja kelvoton uskonnon levittämisen tapa. Sitä ovat kiihkoiset hurskaat onnettomuudeksi kyllä harjoittaneet eikä ainoastaan oikean uskonnon vahvistamiseksi, vaan myös tukeakseen vääriä harhaoppeja ja eriskummaisia mielipiteitä. Se oli uskomme ensimmäinen kulmakivi ja perustus. Kukaan ei voi paremmalla oikeudella kerskata vainoista ja pitää kunnianaan lukuisampien marttyyrien rohkeutta. Sillä puhuaksemme suoraan, he ovat todellisia ja melkein ainoita urhoollisuuden esimerkkejä. Ne esimerkit, joita saadaan taistelukentiltä tai otetaan sotilaselämän toimista, eivät useinkaan ole oikeastaan urhoollisuuden, vaan pikemmin uhkarohkeuden ilmauksia, jota parhaimmissakin tapauksissa voidaan pitää sekarotuisena urheutena.
Jos tarkoin tutkimme niitä seikkoja ja vaatimuksia, joita Aristoteles esittää oikeasta ja täydellisestä miehuudesta, tapaamme sitä hänen kannaltaan vain nimeksi hänen hallitsijassansa Aleksanterissa ja yhtä vähän roomalaisessa kuuluisuudessa, Julius Caesarissa. Ja jos joku on tuollaisella helpolla ja toimeliaalla tavalla saanut jotakin niin jaloa aikaan, että on ansainnut tuon nimen, ovat kuitenkin marttyyrit heidät voittaneet kärsimyksissä ja paljon kauheammissa asioissa, ollen paljon sankarillisempina oikeutetut vaatimaan itselleen tuota kunniakasta arvonimeä. Ei ole minkä hyvänsä rehellisen uskovaisen voimissa päästä niin pitkälle ja kulkea taivaaseen liekkien kautta. Ei jokaisella ole uskoa niin täydessä mitassa eikä niin rohkeata ja päättävää mieltä, että voisi kestää näin kauheita kidutuksia ja tuskia, vaikkapa hän rauhallisemmalla tavalla todellisesti kunnioittaa Vapahtajaansa ja vaikka hänellä epäilemättä on usko, joka kelpaa Jumalan edessä.
Samoin kuin ei kaikkia, jotka kuolevat sodassa, voi sanoa sotamiehiksi, samoin en myöskään oikeudenmukaisesti voi niitä, jotka kärsivät uskon tähden, sanoa marttyyreiksi. Konstanzin kokous tuomitsi Johan Hussin kerettiläisenä; hänen omien kannattajiensa kesken nimitetään häntä marttyyriksi. Se, joka sanoo, ettei Huss ollut toista enempää kuin toistakaan, loukkaa sillä arvatenkin kummankin jumalaa. On varmasti monta, jotka maan päällä ovat julistetut pyhimyksiksi, mutta eivät silti ikinä tule olemaan pyhiä taivaassa. Ja samoin on eräiden laita, joiden nimet ovat historiassa ja marttyyrien luetteloissa, mutta jotka eivät Jumalan silmissä ole niin hyviä marttyyreita kuin viisas pakana Sokrates, jonka kuolemaan oli syynä niin perustava uskonnon käsitys kuin Jumalan ykseys. Minä olen usein säälinyt sitä onnetonta piispaa, joka kärsi antipodien vuoksi, enkä kuitenkaan voi muuta kuin moittia häntä sellaisesta hulluudesta, että hän pani henkensä alttiiksi niin mitättömän asian vuoksi, samoin kuin moitin niiden tietämättömyyttä ja hupsuutta, jotka tuomitsivat hänet.
Uskonpa, että omatuntoni ei minua syytä valehtelijaksi, jos sanon, ettei ole monta elävää ihmistä, jotka ylevästi pelkäävät kuolemaa vähemmän kuin minä itse. Ja kuitenkin, sen siveellisen velvollisuuden vuoksi, joka minulla on Jumalan käskyä kohtaan, ja luonnollisen harrastuksen johdosta, jolla pyrin säilyttämään olentoani ja henkeäni, en tahtoisi tuhoutua jonkin ulkonaisen menon, poliittisen mielipiteen tai joutavan asian tähden. Sitäpaitsi ei uskoni ole niin vääjäämätön, ettei se taipuisi tuollaisten syiden edessä ja suostuisi asioissa, jotka eivät kuitenkaan ole julkijumalattomuutta.