Senpä vuoksi on sekä maallisissa että uskonnollisissa asioissa viisaus oikea hapatus ja hiiva. Ilman sitä on poltettavaksi antautuminen selvää murhaamista ja (pelkään) ainoastaan siirtymistä tulen kautta toiseen tuleen.
En voi todistaa enkä liioin jyrkästi kieltää, että ihmeet ovat loppuneet, saatikka määritellä niiden loppumisen aikaa ja hetkeäkään. Raamatusta näkee selvästi, että niitä tehtiin Kristuksen jälkeenkin, emmekä voi kieltää, että niitä jatkui apostolien ajankin perästä. Lisäksi ne uudelleen esiintyivät kansojen kääntymisessäkin monia vuosia myöhemmin, jollemme ala epäillä niitä kirjoittajia, joiden todistuksia emme kumoa silloin kun ne käyvät yhteen omien mielipiteittemme kanssa. Siksi voi niissäkin kertomuksissa olla jotakin perää, joita jesuiitat kertovat ihmeteoistansa Intiassa. Soisinpa, että ne olisivat tosia tai että niistä saataisiin muittenkin todistuksia kuin heidän omasta kynästään heruneita. Helpostihan saattavat uskoa noita ulkomailla tapahtuneita ihmeitä juuri ne, jotka päivittäin näkevät suurempia ihmeitä kotonaan, nimittäin ehtoollisen näkyväisten ainesten muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sillä veden muuttaminen viiniksi, jonka Jeesus toimitti Kaanaassa, tai kivien muuttaminen leiviksi, jota saatana vaati häneltä erämaassa, ansaitsevat tuskin tähän verrattuna ihmeteon nimeä. Tosin ei ole, puhuaksemme totuudenmukaisesti, yksikään ihme toistansa suurempi, sillä ne ovat kaikki Jumalan käden erikoisia ilmiöitä, hänelle kun kaikki on yhtä helppoa: yhtä helppoa luoda maailma kuin jokin yksityinen luontokappale.
Sillä onhan sekin ihme, että aikaansaa jonkin ilmiön, ei ainoastaan vastoin luontoa tai sen yli, vaan myös ennen luontoa. Ja luonnon luominen on yhtä suuri ihme kuin tehdä luonnonvastaista tai siitä riippumatonta. Määrittelemme liian ahtaasti Jumalan voimaa, jos rajoitamme sitä omien kykyjemme mukaan. Minun mielestäni Jumala voi tehdä kaikkea, enkä siis voi ymmärtää, kuinka hän töissänsä toimittaisi mitään ristiriitaista, mitä en silti uskalla kieltää. En voi ymmärtää, miksi Jumalan enkeli olisi haastanut Esraa palauttamaan mennyttä aikaa, jos se kerran ei ollut itse Jumalankaan vallassa, — että Jumala olisi määrännyt kuolevaisen suorittamaan, mitä hän itse ei voi toimeenpanna. En tahdo sanoa, ettei Jumala voi, mutta hän ei tahdo toimittaa monta asiaa, joita väitämme hänelle mahdottomiksi. Tämä on mielestäni toki säädyllisimmin sanottu, mutta siinä en silti väitä olevan mitään ristiriitaista, sillä tarkoin puhuen Jumalan voima on sama kuin hänen tahtonsakin, ja ne molemmat, kuten kaikki muukin, muodostavat vain yhden Jumalan.
Uskon senvuoksi, että ihmeitä on ollut, enkä kiellä, että nykyisetkin ihmiset vielä voivat niitä tehdä. Mutta minulla ei ole mitään luottamusta niihin, jotka luetaan kuolleitten tekemiksi. Ja se on minut aina saanut epäilemään pyhäinjäännösten tehoa, tutkimaan niiden luita ynnä tarkastelemaan pyhimyksien pukujen ja kaikenlaisten esineitten, vieläpä Kristuksen itsensäkin muka omistamien esineiden alkuperää. En voi ymmärtää, kuinka risti, jonka Pyhä Helena löysi ja jolla Kristus itse kuoli, kykenisi ketään henkiin herättämään. En usko lainkaan Konstantinuksen välttyneen putoamasta ratsunsa selästä tai karttaneen vihamiestensä kepposia siitä syystä, että hänellä ohjaksissaan oli niitä nauloja, joilla Vapahtajan kädet oli ristiin naulittu. Minusta on hurskaiden valheiden joukkoon kuuluvaa eikä paljoakaan parempaa kuin pyhitetyt miekat ja ruusut, että Baldwin, Jerusalemin kuningas, lähetti genualaisille palkaksi heidän avustaan sodassa Johannes Kastajan tuhkaa. Ne, joiden mielestä pyhimysten sielun pyhyys jättää heidän ruumiiseensa jonkin pyhän vaikutteen ja ominaisuuden, pitävät ihmeitä luonnollisina eivätkä suinkaan lievennä epäilystä.
Yksi syy, jonka vuoksi niin vähän kunnioitan pyhäinjäännöksiä, on luullakseni se, että yleensä niin vähän ja epäillen välitän muinaisjäännöksistä. Sillä se, mitä todella ihailen, on parempaa kuin muinaisuus, nimittäin iäisyys, ja se on Jumala itse. Ja vaikka häntä ehkä nimitetään päiviltä vanhimmaksi, ei häntä kuitenkaan voi nimittää muinaiseksi, sillä hän oli, ennenkuin maailma oli, ja on jäävä sen jälkeen, eikä kuitenkaan ole vanhempi kuin se, sillä hänen vuosissaan ei ole mitään asteikkoa. Hänen aikansa on ikuisuutta, joka on paljon enemmän kunnioitettavaa kuin muinaisuus.
Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio on sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin oraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa, kun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin Plutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan aikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat kuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin myönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken epäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut. Eihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan raamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan vahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai Herodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni sillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan Justinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä karkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä tosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän, kuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää menneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan. Muutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa elämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä hän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat väittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.
Minulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta hävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä monet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja niin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat panneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani olen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka tätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien olemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä ei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia epäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan saa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi. Paholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin noituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän kääntymisensä.
Kaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia, ei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen vaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että paholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi Kristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä leiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa lihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne voivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa saattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa on intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan en kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja siitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta, yhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii paremmin rabbiineille kuin kristityille.
Minä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia ihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien henki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin muutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat olevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään saksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.
Uskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja ja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä taikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa kädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden haltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen neuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan myönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin saavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.