Tavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei sentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen riippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he palvelevina henkinä ovat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä, maallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten, ja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi kunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen ulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu enemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista luoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia olentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me sen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme syystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän on luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä hävittämättä.
Että on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles ei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä heikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä asiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi kysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: luominen, joka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu merkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen sitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on; kaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen tarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain siittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse on kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä hän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja kaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.
Koko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen. Muut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä hänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten raamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä ollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut muiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta kun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa toinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on katoamaton ja kuolematon sielu.
Näistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten filosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä Aristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä herättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon käsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja vastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy Paracelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen voitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla ihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät sielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen, kuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: Creando infunditur, fundendo creatur [luomalla vuodatetaan sisään, sisään vuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon. Kuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs vastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä viisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat sen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu, vaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan johtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita tuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole hänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi eivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä järjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi ilmaantua?
Enkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa tilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen tavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta ja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä. Kuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne ole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien asunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta, tulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin, jotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en saa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja ihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin siitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä. Sillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole huomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on havaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä, ainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.
Me olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi olla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se mitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa, kuinka se meihin tuli.
Mitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne sielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta kuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua. Että kaikki liha on ruohoa, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan kirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme, ovat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja sitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä vielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme ihmissyöjiä, jotka emme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole mikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko, jonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme, on ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet oman itsemme.
En usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti ja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi metempsychosis-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä eläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin Lootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt niin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin mitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.
Uskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan kuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin uskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon, vaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen luonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten ihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi uskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten harhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne kun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä muihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa rauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista. Syynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla, ruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien lepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee ylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.
Siinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin usein huudahtamaan: voi, Aatami, mitä sinä teitkään! Minä kiitän Jumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät minua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään hullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä, että olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin haudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää kuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa nähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä. Päinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä seurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä, saatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani ensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani tässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin ihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle näkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni hetken perästä hengeksi.