Kun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja lahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista olevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon pääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään hengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten milloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin henkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta elämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni ole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani parempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti parhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista, joka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää. Senpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja halveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä kuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos kristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua siitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai toivoton tulevaiseen elämään nähden.
Muutamat jumaluusoppineet arvioivat Aatamin olleen kolmenkymmenen vanhan silloin, kun hänet luotiin, koskapa olettavat hänet luoduksi täysikäisenä ja täysin kehittyneenä. Tosin olemme kaikki vähän vanhempia kuin ikämme ja jokainen on muutamia kuukausia vanhempi kuin luuleekaan, sillä me elämme, liikumme, olemme olemassa aineellisuuden vaikutuksen alaisina ja taudeille alttiina siinä toisessa maailmassa, todellisessa mikrokosmoksessa, joka on äidin kohtu. Sillä paitsi sitä yleistä olemassaoloa, jonka käsitämme meille kuuluvan kaaoksessamme, jolloin lepäämme elämämme alkusyyn huomassa, olemme ja elämme kolmen eri maailman piirissä, saaden mitä selvimmin eri asteita. Äitimme pimeässä maailmassa ja kohdussa on oloaikamme lyhyt, laskettuna kuukausissa, mutta kuitenkin pitempi kuin monen elävän olennon aika auringon valossa ollessaan. Me emme silloinkaan ole ilman varsinaista elämää, aistimista ja järkeä, vaikka olentomme, ilmaistakseen toimintaansa, näkyy odottavan tilaisuutta päästä esineihin käsiksi ja viettävän siellä vain alkeellisinta elintapaa. Sittemmin astuessamme tähän maailmaan me nousten tulemme toisenlaisiksi olennoiksi, ryhdymme toimittamaan ihmisen järkeviä tekoja ja ilmaisemme, joskin himmeästi, jumalallista alkuperäämme, joka kuitenkin vasta sitten täydellisesti ilmenee, kun olemme vielä kerran luoneet yltämme maallisen verhomme, se on: lihan aineellisen painon, ja vapaudumme toiseen, viimeiseen maailmaan, apostoli Paavalin selittämättömään paikkaan, henkien varsinaiseen asuntoon.
Se vähä, mitä olen oppinut viisaiden kivestä (joka on jotakin parempaa kuin kullan korkein olomuoto), on opettanut minulle koko joukon jumaluusoppia ja ohjannut uskoani ymmärtämään, kuinka kuolematon ja häviämätön sieluni voi vähän aikaa piillä lihani suojassa. Silkkimadon salaperäiset ja omituiset muutokset johtivat filosofiset ajatukseni jumaluusoppiin. Noissa luonnon ilmiöissä, jotka näyttävät saattavan pulaan järkemme, on jotakin jumalallista; niissä on enemmän kuin tavallinen katsoja havaitsee.
Luonnostani olen kaino. Ei seurustelu, ikä, enempää kuin matkatkaan ole voineet ujouttani poistaa tai minua paaduttaa. Mutta erästä häveliäisyyteni laatua olen harvoin tavannut muissa: totta puhuakseni en niin paljon pelkää kuolemaa kuin häpeän sitä. On suorastaan luontoamme alentavaa joutua pienessä hetkessä niin muuttumaan, että lähimmät ystävämme, vaimo ja lapset pelästyvät ja karttavat meitä ja että taivaan linnut ja metsän pedot, jotka luonnostaan peläten ennen tottelivat meitä, nyt rupeavat raatelemaan. Tämä ajatus on kerran myrskyssä saanut minut toivomaan, että joutuisin meren pohjaan, jonne katoaisin muiden näkemättä ja säälimättä, kenenkään ihmettelemättä ja vuodattamatta kyyneliä ja pitämättä puheita kuolevaisuudesta tai sanomatta:
Quantum mutatus ab illo!
Kuinka on muuttunut mies!
Eipä sillä, että häpeäisin ruumiini kokoonpanoa tai voisin syyttää luontoa jonkin kohtani pahasta patustamisesta, tai valittaa omaa paheellista elämääni minkään inhottavan taudin saamisesta, joten en voisi nimittää itseäni yhtä terveelliseksi matojen ruuaksi kuin joku toinenkin.
Muutamat voivat kärsivällisemmin suhtautua kuolemaan sen rohkaisun perusteella, jota tuntevat hedelmällisestä lapsisadostaan, kun he elämänsä päätyttyäkin jäävät näköjään vielä siinä eloon ikäänkuin todellisimmassa aikakirjassa. Tämä käsitys, että elämä jatkuu jälkeläisissä, näyttää minusta olevan vain itsepetosta, arvotonta ihmiselle, jonka pitäisi vain ajatella tulevaa maailmaa ja jalommalla tavalla kunnianhimoisena toivoa saavansa elää omana itsenään taivaassa mieluummin kuin mitään nimellistä ja varjoelämää maan päällä.
Senvuoksi aion kuollessani sanoa täydelliset jäähyväiset tälle maailmalle, välittämättä muistopatsaasta, elämäkerrasta tai hautakirjoituksesta. Enpä edes välitä pelkän nimeni muistamisesta muualla kuin Jumalan yltyleisessä luettelossa. En ole vielä niin kyynillinen, että hyväksyisin Diogeneen testamentin, enkä liioin ole aivan samaa mieltä kuin Lukanus kerskatessaan:
Cæto legitur, qui non habet urnam.